18.7.2017

Jazz-hölkkä.


Tänä vuonna meikäläiseltä jäivät jazzailut väliin, mutta tulipahan edes Jazz-hölkkä juostua. Porin kuntoilijoiden järjestämä Jazz-hölkkä oli  jo 34. laatuaan. Mittaa reitillä oli 7,7 kilometriä.  Minulle kerta oli ensimmäinen. Tällä kertaa minut ja miehen sai maaliviivalle innostettua yhdeksänvuotias poikamme. Äidin ja isän Paavo Nurmi Marathon -mitalleja katsellessaan poika alkoi haaveilla juoksutapahtumista ja mitaleista. Heh. Heitin, että sellainen Jazz-hölkkä olisi tuossa parin viikon päästä. Että jos haluat voidaan mennä? Yllätyksekseni poika halusi. Moneen kertaan kysyimme, että oletko nyt aivan varma. Joo! Joo! No, pakko se sitten oli startata.

Juoksin koko matkan poikani seurana. Ennen juoksua hän meinasi, että kyllä se 7,7 kilometriä tuntiin. menee. Täytyy tunnustaa, että olin vähän skeptinen. Poikamme ei suinkaan harrasta juoksua. Jalkapallossa hän on tottunut enemmänkin spurttailemaan. Ajattelin, että vaikeinta hänelle on juosta jo alkuun sellaista tahtia, että jaksaminen riittää maaliin asti. Sehän se on vaikeinta itsellekkin aina. Katselin vauhtia, aikaa ja matkaa kellosta. Vahdin, ettei vauhti mennyt liian kovasti ja kyselin pojalta ehkä liiankin monta kertaa, että jaksaako hän.

Reitti kulki tutuissa maisemissa. Kirjurista sillan yli kaupungin kaduille. Seuraavaa siltaa joen yli, jokirannan poluille, takaisin Kirjuriin ja maaliin. Matkalle riitti siis niin asfalttia kuin kinttupolkuakin. Oikein kiva reitti mielestäni. 

Pääsimme maaliin ajassa 49.18. Aika yllätti minut ja oli poikakin ylpeä itsestään. Toki saattaa olla, että aika olisi ollut parempi jos äiti ei olisi himmaillut. Vaikka jalat kuulemma olivat väsyneet, riitti illalla kuitenkin energiaa trampoliinissa hyppimiseen.

Mutta on se kumma tämä juoksuinnostus. Muutama vuosi sitten en pitänyt juoksemisesta. En uskonut koskaan pystyväni juoksemaan 10 kilometriä. Tai viitsiväni. Puolimaratonia en koskaan edes ajatellut. En ikinä olisi uskonut laittavani rintaani ainuttakaan numerolappua. Nyt huomaan odottavani seuraavaa lenkkiä ja selailevani juoksutapahtumien sivuja. 

12.7.2017

Vanhan Rauman kaduilla.






Satakunnasta löytyy kaksi maailmanperintökohdetta: Vanha Rauma ja Sammanlahdenmäki. Nämä kuvat ovat Vanhasta Raumasta parin vuoden takaa.

Tämän vuoden loppuun asti tulen kulkemaan näillä kaduilla. Aloitin maanantaina työt Rauman museossa vs. museoamanuenssina. Luvassa on tiukkaa pendelöintiä Porin ja Rauman välillä. Olen todella iloinen uudesta työpaikastani. On ihanaa päästä kokemaan uutta ja tekemään muutakin kuin tutkimusta. Arjesta tulee taatusti kiireistä, sillä meneehän jo matkustamiseen yli kaksi tuntia päivässä. Mutta yksi lapsuuden haaveistani on toteutuntu - olen töissä museossa! Toki onhan minulla siihen koulutus ja kulttuuriperintökysymysten äärellä olen paininut kuluneet vuodet.


4.7.2017

Ensimmäinen puolimaraton Paavo Nurmi Marathonilla.

Lauantaina 1.7.2017 kello 12 koitti elämäni ensimmäinen juoksustartti juoksutapahtumassa. Joskus muinoin puolimaraton kuulosti saavuttamattomalta tavoitteelta, mutta niin vain ihminen voi näemmä muuttua. Juoksu sujui hyvin ja viralliseksi ajakseni tuli 2:08:53 (nettoaika 02:08:29).

Keväällä olin suunnitellut treenaavani juoksua usein ja jonkin kaavan mukaan, mutta katin kontit. Suunnitelmallisuus jäi ja lenkkeilyni oli varsin satunnaista. En toki voi sanoa maanneeni täysin sohvan pohjallakaan. Olen käynyt crosstrainingissä keskimäärin 2-3 kertaa viikossa. Lasten kanssa olen pelaillut jalkapalloa, tehnyt puutarhatöitä, hyppinyt trampoliinissa, juossut kiireessä paikasta toiseen, tanssinut kotitöitä tehdessä ja niin pois päin. Sekä toki juossutkin jonkin verran 5-22 kilometrin mittaisia lenkkejä. Ehkä tämä on osoitus siitä, että oheisharjoittelu on tärkeää. Sen ansiosta jaksan pitää itseni kasassa juostessakin, eikä koko kroppa enää ole yhtä isoa lihasjumia.

Olen ylpeä itsestäni. Puolitoista sitten olin aika rapakunnossa. Olin aloittanut kunnonkohotuskuurin useaan otteeseen, mutta aina jossain vaihessa into lopahti. Juoksemaan lähdin aina innoissani keväisin, mutta into oli laantunut kesäkuun loppuun mennessä. Viime vuonna aivoissani tapahtui jokin lopullinen napsahdus. Toivottavasti siis :)



Saavuimme Turkuun perjantaina. Perjantaina illalla haimme tapahtumakanslaista numeromme ja Paavo Nurmi marathon -paitamme. Oli mukavaa, että ei tarvinnut mennä yksin. Mieheni ja hänen työkaverinsa olivat menossa juoksemaan ensimmäistä kokonaista maratoniaan (molemmat pääsivät maaliin). Numerolapun haku jännitti ehkä juoksua enemmän.

Lauantaina suuntasin kohti starttia hyvillä mielin. Huonosti nukutusta yöstä, tai oikeastaan öistä, huolimatta olo oli aamulla ihmeen virkeä. Olimme Paavo Nurmen stadionilla jo yli tuntia ennen starttia. Jätimme kamppeet narikkaan ja suuntasimme kohti lähtöaluetta. Alkulämmittelyssä paikat vetreytyivät mukavasti ja sitten alkoikin olla aika lähteä metsästämään sopivaa jänistä.  Minä tosin jäin jonnekin sinne välimain ja matkasin omaa tahtiani. Keli oli lämmin, tuulinen ja pölyinen. Vasta loppumatkasta taivaalle alkoi kerääntyä pilviä.

Juoksu tuntui kulkevan hyvin. Alun juoksin lujaa (siis itselleni lujaa). Ensimmäiset viisi kilometriä meni aikaan 27:39 ja 10 kilsaa aikaan 59:15. Nuo ajat lienevät enkkani kyseisillä matkoilla. Ja jopa pysähdyin juomaan kahdella juomapisteellä ensimmäisen kymmenen kilsan aikana. Toisella pisteellä jopa onnistuin vetäisemään suunkautta urheilujuomat nenääni. Taito sekin.

Jossakin ennen kymmentä kilsaa aloin epäillä omaa jaksamistani, vaikka juoksu tuntui kulkevan. Niinpä aloin vähän himmailla, sillä halusin olla varma, että jaksan maaliin asti. Lopun juoksin tahtia, jolla tiesin varmasti pääseväni maaliin. Kokemattomana en osannut arvioida miltä ne viimeiset kilsat tuntuisivat. Pääasia on, että pääsin maaliin. Tästä on hyvä jatkaa. Juoksurytmi ja tekniikka tuntuivat pysyvän koko ajan kasassa. Mihinkään ei koskenut.

Siinä hän on maalissa. Voi äly mikä ilme. Kuva Paavo Nurmi Marathonin tulospalvelusta.

Maalin jälkeen oli huippua saada mitali kaulaansa. Vesi maistui uskomattoman ihanalta, vaikka olinkin juonut jokaisella juomapisteellä matkan varrella. Istuin hetken aikaa katukivetyksen reunalla pohtien, että tässäkö tämä nyt oli. Kapusin mäkeä ylös stadionille hakemaan tarjottuja juomisia ja syömisiä. Saamaani juomatölkkiä siemailleni köpöttelin hotellille, kävin suihkussa, vaihdoin vaatteet, meikkasin ja kävin ostamassa ripsivärin kotiin unohtuneen tilalle. Tämän jälkeen kävelin takaisin maalialueelle odottelemaan miestäni. Sieltä hän jo pian saapuikin maaliin ajassa 04:27:44. Jee!

Nälkä kasvaa syödessä. Enhän voi edes sanoa tehneeni parastani!  Mihinkähän vauhtiin pääsisinkään kunnolla harjoittelemalla? Nyt huomaan selailevani juoksutapahtumien sivuja. Ainakin kotikaupungissa juostavan Puuvillajuoksun voisi käydä vetäisemässä lokakuussa.