29.8.2016

Syksyistä tunnelmaa.



Pitkästä aikaa täällä blogissa. Kesäkelien odotus muuttui syksyksi. Arkiset puuhat tuntuvat täyttävän vuorokaudet. Yritän saada väikkärin käsikirjoituksen sellaiseen kuntoon, että saisin sen lähetettyä ohjaajilleni. Yritän löytää töitä. Yritän miettiä mitä oikeasti haluaisin tehdä tulevaisuudessa.

Tässä ajassa ajatus tutkijan urasta tuntuu lähes mahdottomalta unelmalta. Olen yrittänyt katsella työpaikkoja avoimesti. Olen valmis tekemään jotakin muuta. Välillä mietin, että eihän minusta olisi ikuisesti tutkimaan asioita, sillä se vie niin paljon aivokapasiteettia. Mietin, että jos tekisin jotain muuta, pystyisin ehkä ajattelemaan jotain muutakin. Tämä väikkärityökin on kestänyt iäisyyden kalenterista katsoen. (Paperilta ei näy niitä monia asioita ja hetkiä joita olen siinä välissä tehnyt ja kokenut.)  Mutta samalla huomaan surumielen valtaavan mieleni. Olen antanut itsestäni paljon opiskellakseni sitä, mitä olen aina halunnut. Kulttuuriperinnön tutkimus tuntuu joltakin, jota kohti olen ajelehtinut lapsesta asti. Rakastan lähteisiin syventymistä, sitä väpättävää tunnetta mielessäni ja sielussani, jonka se saa aikaan. Se on se sama tunne, joka valtasi minut jo lapsena vanhojen tarinoiden ja esineiden äärellä. Kuinka ihania ovatkaan ne hetket, kun huomaan oivaltavani jotain uutta.

Tänään pienemmällä on kotipäivä. Syksy ja viralliset muutokset toivat muutoksen hänen elämäänsä - koska äiti on viralliselta statukseltaan juuri nyt työtön, on hänellä oikeus olla puolikas viikko päiväkodissa. Huomaan stressaavani ajankäyttöäni näinä päivinä. Yritän käyttää minuutit hyväkseni. Yritän lukea, siivota, kirjoittaa, hoitaa asioita, kirjoittaa työhakemuksia... Mutta ehkä tänään tärkein hetki kuitenkin oli kävelylenkki lapsen kanssa. Jokin stressikivi tuntui plumsahtavan syksyisen polun varrelle. Huomenna on aikaa väikkärille ja työhakemuksillekin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti