15.5.2016

Ajatusvirtaa kertomisesta.


Kertomukset ovat aina kiehtoneet minua. Lapsena kuuntelin mielelläni vanhusten tarinointia menneistä ajoista. Mielikuvitukseni rakensi ne kuviksi. Lukemaan opittuani luin vaikka mitä. Hyppäsin sisään kertomuksiin, tietokirjoista ahmin tietoa menneistä ajoista. Sosiaalisen median kimppuun kävin heti, kun minulle tuli siihen mahdollisuus.

Seurasin perjantaina hieman Twitterissä PING Helsingin virtaa #PINGHelsinki.  Twiittauksiin päätyy pätkiä kokonaisista tarinoista. Kerromme aina jotain ja jotain jätämme kertomatta. Vastaanottaja valikoi kuulemastaan jotain, jotain häneltä jää vastaanottamatta. Hän vastaanottaa sen, mikä on kenties lähellä hänen kokemusmaailmaansa. Tai sen mikä on parhaiten esitetty. Näin teki hän joka twiittasi, näin tein minä, joka luin twiitit. Todellisuudessa en tiedä yhtään, mitä kaikkea todellisuudessa on puhuttu tai ovatko twiittajat kertoneet totta, tai miten he ovat tulkinneet kuulemansa. Kun useampi twiittaa samansisällöisesti  sanoma välittyy vahvempana. Kaikesta lukemastani poimin vain jotain osaksi omaa kertomustani tulkiten kaiken oman kokemuspohjani kautta.

Silmiini osui eritoten keskustelu lukemisesta, ovathan kertomisen muodot omia kiinnostuksen kohteitani. Kiitos kaikille twiittaajille, tiivistän nyt yleistäen tulkintani mukaan asiasisällön kysymyksiksi: Tarvitseeko tulevaisuudessa osata lukea? Onko lukeminen loppumassa? Twiittien perusteella oletan kysymyksen nousseen esiin futuristi Leonhardin keynotessa ja aihepiirin käsittelyn jatkuneen battlessa. Twiittien perusteella Reetta Räty sanoi sen, mitä minäkin uskon. Esimerkiksi PING Helsinki ‏ twiittasi "@PingHelsinki #PINGBattle: "Sanalla voi kertoa mitä tapahtuu pään sisällä." @ReettaRaty #PINGHelsinki "

Yhdyn  näihin ajatuksiin - lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole loppumassa. Uusi teknologia vain tuo tullessaan uusia kertomisen muotoja. Oikeastaan sosiaalisen median kanavissa kertomisessa ja jakamisessa on kyseessä sama inhimillinen tarve, kuin muinaisten leiritulien äärellä tapahtuneessa kerronnassa. Meillä on tarve kertoa, tarinoida ja tallettaa kertomuksia. Jopa fiktio kertoo siitä, keitä tai mitä me olemme. Uusi tekniikka mahdollistaa aivan uudenlaisen tarinankerronnan.  Kertomalla muodostamme identiteettiämme. (Narratiivisest identiteetistä ja sen tapaisista on kirjoittanut Ricoeur ja moni muu).

Joo, mä tiedän, että kaiken tämän olisin voinut sanoa reaaliaikaisesti vaikka twitterissä. Mutta mun kertomuksissa kaikki ei mahdu siihen merkkimäärään ja olen vähän hidas reagoija. Näin siitä syystä, että naputtelin kiivaalla tahdilla väikkäritekstiäni nasevammaksi, jotta jonakin päivänä ennättäisin kertoa muitakin tarinoita sanoin ja kuvin. Tämän jälkeen minua houkuttaa kertoa vähän lyhyempiä tarinoita. Vaikkapa sellaisia artikkelien, blogitekstien, twiittiien tai muiden mittaisia.

P.S. Kuvassa koivu toukokuussa. Melkoisen monta kertomusta on aikojen saatossa tuosta asiasta kerrottu - niin kirjallisuudessa kuin vaikka Instagram-kuvinakin. Aikamoisen ikiaikaista. Minäkin olen täällä blogissani jakanut kertomisentarpeessani monta.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti