31.3.2015

Hetkiä ja pisaroita.






Tänä aamuna koin taas niitä hetkiä, joita voi kokea vain hän, joka on kovin tohelo. Unohdin lapsen tarhatossut kotiin. Tossun hakumatkalla nappasin kameran mukaani. Ilman unohtelua jäisi tällaiset spontaanit hidastamiset  täysin kokematta.

Lumi muutti olomuotonsa vesipisaroiksi. Kuin tuhansiksi helmiksi. Tai peileiksi, joista maailma heijastui. Ränneistä kuului tipetitiptap. Varis sanoi kraak. Minä pohdiskelin kulttuuriperintöprosessien suhdetta identiteettiprosesseihin. Ja huomasin, että harmaassa päivässä oli paljon kaunista.

Mukavaa tikkuutiistaita! Ja rauhaisaa hiljaisenviikon jatkoa!

27.3.2015

Maaliskuisina öinä.



Maaliskuussa ovat ne viimeiset pimeimmät hetket. Olen katsellut revontulia tuuletusparvekkeelta (oikeassa reunassa on sen oven reuna). Olen kävellyt halki kaupungin tähtiä katsomaan. 

Viime yönä kärsin tukkoisesta nenästä ja valvoin asioista stressaten. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minun on opittava sanomaan ei. Vaikka se tärkeiden asioiden äärellä välillä tuntuukin pahalta.  Ihailen ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan ja pystyvät keskittymään lukuisiin asioihin samanaikaisesti. Minä en kuulu heihin. Liiat ärsykkeet eivät sovi minulle. Kun on innostunut liian monesta, hukkaa itsensä usein tunneliin, jossa viuhtoo menemään pystymättä keskittyä mihinkään. Kunnes tulee vaikkapa flunssa, joka kaataa hetkeksi sohvalle.

Perustin tämän blogin silloin joskus opetellakseni pysähtymään hetkissä. Tässä minulla on yhä opeteltavaa. Löytää ne tärkeät hetket.

Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!

23.3.2015

Purkeissa vihertää jo.





Ulkona sataa vettä (välillä taisi näkyä jotain rännän näköistäkin) ja tuuli humisee kalseasti. Mutta sisällä ruukuissa näyttää jo keväältä. Pian varmaankin pääsee jo herkuttelemaan rucolalla. Ainakin herneenversot alkavat olla popsittavassa mitassa.

Laitoin siemenet itämään kylpyhuoneeseen lattialämmityksen päälle ja sirkkalehtien ilmestyessä näkyviin siirsin ne valoon ikkunan eteen. Toivottavasti sadesää vaihtuu pian taas aurinkoiseksi. Toisaalta vettäkin tarvitaan. Meillä täällä kaupungissa on ollut kammottavan pölyistä, joskos tämä sade hieman auutaisi siihenkin vaivaan.


Tomaateissa on reippaat sirkkalehdet ja osaan alkaa jo hahmottua ensimäisten lehtiparien alkuja. Odotan innolla, että pääsen koulimaan. Siinä sitä jotakin on :) On ihanaa, että voin työskennellä kotona, vaikka olo välillä onkin hirmuisen yksinäinen. Mutta saanpahan tuijotella kasvavia tomaatintaimia. Suihkutella vettä janoisille. Näperrellä mullan kanssa.

Hassua kuinka sitä ihminen nauttiikan tällaisesta puutarhanäpertelystä. Minulla ei ole mahdollisuuksia suuren mittakaavan puutarhatouhuiluun, mutta kasvun hämmästeleminen on jokaiselle mahdollista. Tuntuu kuin sitä samalla kasvattaisi omia juuriaan. Minulla on paljon opittavaa tällä saralla. Moni sellainen asia, joka esivanhemmilleni lienee olleen selvää kauraa, on minulle suuri oivallus. Mikä tavallaan on vähän hassua. Niin sitä etsitään uudelleen niitä yhteyksiä, jotka ihminen moderniudessaan on meinannut hukata. Kaipaan yhteyttä luontoon ja maahan. En tiedä kuinka vankan yhteyden voi rakentaa kaupasta ostetun pussimullan avulla, mutta on kai siinäkin askel.

21.3.2015

Lääkkeitä internetajan informaatio- ja maailmantuskaähkyyn?


Olen kiinnostunut ja huolestunut maailman menosta ja seuraan uutisia ja keskusteluja, välillä ehkä liiankin tiiviisti.  Toisinaan tunnen tukahtuvani ja minut valtaa halu sulkeutua jonnekin kuplaan. Jonnekin minne kammottavat uutiset ihmisoikeusrikoksista, ympäristötuhoista, sodista, kulttuuriperinnön katoamisista ja vihasta eivät yllä. Mutta sitten tajuan kuinka lohdullista, että joku kertoo vääryyksistä. On tarinoita jotka kivusta huolimatta on kerrottava ja kuultava. Niiltä tarinoilta en tahdo sulkea silmiäni. Ihailen sankareita, jotka jaksavat tehdä pyytetöntä työtä paremman maailman eteen. Sen sijaan se, mikä minua ahdistaa on välinpitämättömyys, vihamielinen puhe, kiihkomielinen toiseuden viljeleminen ja omaan napaan synkeästi katsominen. Ikiaikainen retoriikka, johon ihminen on taipuvainen. Nuo kirjoitukset tunkeutuvat silmiini verkkolehtien uutiskeskusteluista ja linkkeinä sosiaalisessa mediassa. Haluaisin peittää korvani lapasilla ja huutaa  blaablaablaablaa.

Eräänä päivänä maailmantuskassani suuntasin ulos ripustamaan pyykit. Kuuntelin linnun laulua. Katselin heräävää luontoa. Mitä parhainta lääkettä maailmantuskaan.

Unessani aiemmin tällä viikolla olin kait reflektoinut maailmantuska-ahdistustani. "En tiedä voiko maailmaa muuttaa, mutta voit olla muutosvoima omassa ja ympärilläsi olevien maailmassa." Ajatuksen, jonka kirjoitin tuolloin ylös, kuten aiemmassa postauksessani kerroin. Olen pyörittänyt aihetta mielessäni siitä lähtien. Hyvää ei voi tehdä laiminlyömällä omia tunteitaan tai läheisiään. On osattava elää omaa arkeaan. On tärkeämpää olla läsnä lasten elämässä, kuin tunkea itsensä liian moniin maailmanparannuskeskusteluihin ja -kokouksiin. On tärkeää kokea luonnon ihmeet. Tunkea sormet multaan. Kokea hetket ja elämä.

Niinpä kirjasin itselleni "säännöt".
1) Pysähdy luonnon ihmeiden äärellä.
2) Carpe diem.
3) Memento mori.
4) Yritä muistaa kultainen sääntö (Joka tunnetaan monissa uskonnoissa ja kulttuureissa, mutta jonka noudattaminen on meille ihmisille niin kovin vaikeaa. Ihminen jopa välttää sen toteuttamista siinä pelossa, että ihmisluonto ajaa niin helposti sen vääränlaiseen toteuttamiseen.)
5) Opettele suodattamaan uutisvirta. Jätä uutisten keskusteluosiot lukematta. Sillä tiedät lukemattakin sen vihaisen puheen olemassa olon.
6) Ole läsnä itsellesi ja läheisillesi. 
Yritän oppia.

20.3.2015

Auringonpimennys.






Maailma kohisee auringonpimennyksestä. Kyllä kyllä! Minäkin olen siitä täpinöissäni! Jotenkin ihan uskomatonta kokea samalla viikolla revontulet ja auringonpimennys. Saamattomana ihmisenä en kuitenkaan toimertunut hankkimaan pimennyksen tarkkailuun soveltuvia laseja tai kameraan varusteita. Niinpä tyydyin vain kokemaan tuon hetken selkä päin aurinkoon ja tallettamaan tunnelmaa muutamin kuvin. Kameran laitoin jalustalle, käänsin kameran aurinkoon ihan vain hetkeksi kerrallaan ja sinne päin turhia vilkuilematta räpsäisin muutaman kuvan. Eipähän niistä mitään näe. Paitsi eikös tuo pimennyksen muoto näy noissa sinisissä heijastumissa! Ja onhan se auringon läpivalottama kohta pienempi kuin normaalisti. Sen huomaa tuosta auringonpimennyksen loppuessa otetusta kuvasta.


Tein ohueen pahviin reiän nuppineulalla ja sen kautta heijastin auringonpimennyksen muotoa välillä paperille. Mutta koska minulla on vain kaksi kättä en tietenkään onnistunut sitä kuvaamaan. Seurailin varjojen muuttumista. Maisema vaihtoi sävyä. Pimennyksen synkimmällä hetkellä linnutkin lauloivat oudosti.



Hauskimmin ehkä onnistui puhelimella näpsäisty otos. Eikös siinä näy muoto autokatoksen katossa?






Kevät herättelee.





Aurinkoinen ja lämmin sää on herättänyt luonnon. Nyt tosin on luvattu viileämpää, joten kevään eteneminen varmaankin toviksi hidastuu. Nämä kuvat on kuvattu eilen 19.5. täällä Porissa. Lumesta ei enää ole tietoakaan. Kaupunki on harmaana katupölystä, linnut laulavat puissa ja pyykit kuivuvat naruilla. Pihlajassa on nukkaiset silmut ja raparperikin vilkuttaa punaista.

Tunnen herääväni luonnon mukana. Olen saanut ensimmäiset siemenet itämään. Yrtit itävät hitaasti mutta tomaateissa on jo suuret sirkkalehdet (niistä tässä ei ole kuvia). Tulevaisuuskin on turvattu kahdeksi seuraavaksi kuukaudeksi (pieninä palasina on tutkijan leipä maailmalla).

17.3.2015

Muutosvoima.





Hetki ennen kuin lapsi herätti minut päivän valjetessa klo 6:30 näin unta, että laitoin muistiin lauseen: "En tiedä voiko maailmaa muuttaa, mutta voit olla  muutosvoima omassa ja ympärilläsi olevien maailmassa."

Ihme unia. Hassua, että joskus unet jäävät sanatarkasti muistiin. Ja joo, aamu-unisen äidin oli kyllä mahdotonta olla aamulla kovin positiivinen muutosvoima kenenkään maailmassa. Ehdin siinä unessa miettiä, että joo, tästä täytyy tehdä sellainen kuva.  No niinpä tein.

14.3.2015

Pikkupiha kaipaa muutosta.


Meidän ikioma piha on aivan pikkiriikkinen rivarin etupiha. Ylläoleva kollaasi kertoo millaista meillä oli viime kesäkuussa. Piha on kivetetty ennen meidän tähän muuttoamme, mikä on ihan passeli ratkaisu. Kivetyksen lisäksi meillä on lautarakenteinen terassi muutaman portaan päässä maantasosta. Terassin kautta kuljetaan myös kuistille.


Havukasvit ovat vallanneet pikkupihamme. Kukkapenkissä kasvaa kataja ja marjakuusi. Pihan toisessa reunassa  huojuvat suuret tuijat. Joo, ne ovat olleet pieniä joskus ja tuijilla on ollut ihan kiva tehtäväkin estää kadulta tulevaa pölyä. Mutta. Kuvista voi nähdä kasvuston mittakaavan verrattuna pihaan. En nimittäin päässyt riittävän kauas kuvaamaan, jotta kokonainen tuija tai kataja olisi tullut kuvaan. Tuli näet seinä tai aita vastaan. Kukkapenkin kataja ja marjakuusi kaiken lisäksi ovat juurillaan vallanneet koko multa-alan. Lisäksi ne varistavat nykyisin hirmuisesti neulasia. Mitähän sitä oikein tekisi? Olisiko aika suorittaa harvennushakkuita? Saisiko polkupyörille jonkin kivan parkkeerauspisteen?

Samalla pohdiskelen kuinka maksimoisin ruukkupuutarahan koon. Satoa olen tähän mennessä saanut tomaateista, avomaankurkuista, kesäkurpitsasta ja yrteistä. Haasteita asettaa se, että pihassa on oikeastaan vain joko varjoisaa paikkaa taikka sitten terassin kesäisin paahtavaa kuumuutta.

11.3.2015

Oi sinitaivas ja lintujen laulu!




Ihana aamu! Sininen taivas, aamuauringon säteet, varjojen leikki ja lintujen kevätmielinen laulu! Oli pakko henkäistä syvään ennen arjenaskareisiin palaamista. Näin keväällä nekin muuttavat muotoaan. Eilen muun muassa kylvin tomaatin siemenet, ostin puutarhasakset ja pohdin semanttisia metafunktioita. Viimeksi mainittu asia liittyy siihen, mihin oikeasti yritän keskittyä. Tosin väitän, että parhaimmat ajatukset syntyvät ulkoillessa, luonnossa tai puutarhatöissä. 

Joskus tosin kannattaisi keskittyä tarkistamaan, mitä on kirjoittanut. Maananantaina nimittäin lähetin eräälle sähköpostilistalle viestin, jonka otsakkeessa toivotin ihmiset tervetulleiksi suunnittelemaan väentappamista. Niin, minun piti kirjoittaa väentapaamista… Melkoisen paha typo. Klassikkoainesta, totesi eräs tuttavani facebookissa. Toivottavasti korjaava pahoitteluviestini tavoitti kaikki. Harmittaa, että en kirjannut siihen, että mielestäni väkivallattomuus on suurinta rohkeutta.

Elämä on haaveilua, toiveita, angstailua ja epätietoa tulevasta. Voi kumpa kevätauringon säteet kuljettaisivat minulle ajatuksen siitä, mitä elääkseni tulevaisuudessa teen. Apurahoja väitöskirjaan on hakusessa ja töitä etsin, mutta juuri nyt kaikki on epävarmaa. Yritän pitää silmäni ja korvani auki. Yritän jaksaa uskoa, että suuri mahdollisuuteni on jossain. En vain ole vielä löytänyt sitä.

Haaveissani kuljen puutarhassa. Työnnän sormet multaan. Kylvän nauriita (löysin pussillisen siemeniä kaapista). Juoksentelen metsässä. Tässä hetkessä huomaan eksyväni selailemaan mummonmökkitarjontaa.

Sisällä kukkii äidiltäni saama kukka. Se piristää nyt ja se piristi viime viikolla kun olin mahataudissa. Kukinnan loputtua sen voi istuttaa ulos.


9.3.2015

Oi kevät!






Tiedostaen, että talvi voi yhä palata, totean kevään olevan täällä. Ainakin se on tänään. Kotikaupunginosa kylpee auringonsäteissä niin kuin vain puutaloalue voi. Aamulla linnut tuntuivat laulavan keväistä lauluaan niin kovaa, että ihmisen puhe vaimeni.

Kävelin pihalla kuvaten alkavaa kasvua. Toistan kai itseäni näissä kuvissa vuoden syklissä. Omassa postimerkin kokoisessa pihassa näkyy vain kuraa ja pulkkia. Auringon säteet houkuttelevat siivoushommiin. Siemenetkin täytyisi laittaa multiin. Ihanaa! 

5.3.2015



Katoavaa, kuihtuvaa, kauneutta. Oikeastaaan olin aika iloinen, että unohdin siivota kuihtuvat tulppaanit ajoissa pois.

Maaliskuu saapui. Hetken mietin oliko talvi jo. Talvi oli jatkuvaa talven odotusta.  Nyt odotan tuon harmauden muuttuvan kevääksi. Ehkä sitten inspiroidun jälleen valokuvauksesta ja kirjoittamisesta.