4.1.2015

Yöllisiä pohdintoja ivan tien lyhyydestä.


Edellisyönä heräsin kesken unieni myrskytuuleen, enkä saanut heti uudelleen unenpäästä kiinni. Tuuli ja sade ravisuttivat peltikattoa ja ikkunoita. Katuvalotkin taisivat vilkahdella. Aloin ajatella. Asia jota ei koskaan pitäisi tehdä yöllä, sillä se karkottaa unenlangan hetkeksi kauas, ja sekoittaa unimaailman ja todellisuuden unen viimein palatessa.
Osa ajatuksista oli kadonnut aamun mennessä. En voinut kaivaa kirjoitusvälineitä esiin ja sytyttää valoa, koska olisin herättänyt perheen muut tyypit. Yritän nyt koota mielessäni pyörineet sanat lyhyeksi tekstiksi. 

Ihminen niin kovin usein ajatusmaailmaansa syvästi uskoessaan  suhtautuu ivaten, pilkaten, nauraen, katkeruudella ja jopa sokeaksi tekevällä vihalla heihin, jotka eivät ajattele kuten hän.  Nostaa omasta ajatusmaailmastaan ylpistyneenä itsensä muiden yläpuolelle, samalla usein syyttäen muita näin tekemisestä ja sokeana kulkemisesta. Omaa sädekehää kiillotetaan samanmielisten ympyrässä toisissa ympyröissä olevien juttuja pilkaten. Kokien toisten olevan hänen ajatusmaailmaansa vastaan, vaikka itse astelee aivan samalla tiellä.

Tuo ivan ja vihan tie on lyhytkestoinen. Hyvää tarjoavat ajatukset hukkuvat sillä tiellä suohon toiseuksien välillä.  Ivan ja ylemmyyden ylläpito vievät voimia ja jatkavat ikuisia vastakkainasettelujen ketjuja. Ihminen katkeroituu ja vaipuu vihan uumeniin. Ivan voittoa seuraa katkeruuden dominoefekti. Hyvät ajatukset eivät etene, vaan ne pysähtyvät pilkan pystyttämään torjuntamuurin. Syntyy vihan polku. Polku joka johtaa yhä syvempiin vastakkainasetteluihin, sokeuteen hyviäkin ajatuksia kohtaan. Kritiikitön kritiikki on helposti sokeaa.

Jos sen sijaan kulkisimmekin avoimin silmin. Luottaisimme omaan polkuumme. Haukkujen ja ivan sijaan syventyisimme keskustelemaan, perustelemaan ja luottamaan lentoon. Sanoisimme rohkeasti mielipiteemme, puuttuisimme epäkohtiin,

Jokaisella toki on oikeus puhua ja pauhata kuten haluaa. Mutta minun on pakko sulkea silmäni, sulkea uutisvirrastani pohjimmiltaan hyvätkin ajatukset, sillä tunnen tukehtuvani haukkusanojen äärellä. Yritän irrottautua tuosta puhetavasta, vaikka kuinka välillä kiukuttaisi, epäkohdat suututtaisi ja mitta täyttyisi. Sillä lopulta tukehtuisin. Tämä ei ole uuden vuoden lupaus. Tämä on pyrkimys.

2 kommenttia :

  1. Hieno pyrkimys! Pitäisi pyrkiä tuohon itsekin...

    VastaaPoista
  2. Vaikeaa se on, mutta yritän. Jos ainakin toisinaan havahtuisi kun meinaa sillä tavalla käyttäytyä.

    VastaaPoista