16.10.2014

Se niin kovin tavallinen tarina.


Siellä ihmisen aika tuntui pysähtyneen. Luonto peittelevän ihmisen muistot syleilyynsä.

Kävin etsimässä sukujuuriani. Eräs torppa majaili yhä piilossa piharakennuksineen. Jotenkuten. Joku oli jättänyt oven auki, kurkistin sisään. Menneisyydestä jäljellä hajanaisia muistoja, yksittäisiä reliikkejä, joita aika ja hiiret olivat syöneet. Suljin auki jääneen ovin. Salaisuus pysyköön yhä turvassa.

Minulla on levoton olo. Tahdon kirjoittaa tarinan. Kuvata mitä on jäljellä. Tallettaa muistojen viimeiset rippeet sanoihin ja valokuviin. Vielä en tiedä miten. Pysythän tallessa vielä hetken, sillä tahdon palata.

P.S. Te jotka tiedätte, tiedätte kyllä mistä. Muille satunnaisille blogissani kävijöille se pysyköön yhä piilossa ja untaan uinumassa. Heille tämä olkoon esimerkinomaisia kuvia siitä, mitä aika, historia ja pusikot kätkevät sisäänsä.

6.10.2014

Syksyinen Turku.



Syksyinen Turku oli kaunis. Kuljin kiireisenä Aurajoen varrella ja Vartiovuoren poluilla. Iltapäivän istuin kurssilla kuunnelleen mielenkiintoisia puheenvuoroja ympäristöpolitiikasta. Mieli sopivasti instpiraation ja maailmantuskan tasapainossa kävelin kohti linja-autoasemaa Turun tuomiokirkon ehtookellojen soidessa. Ajatukseni kääntyivät jonnekin historian läsnäoloon nykyisyydessä. Aninkaistenkadun liikennemetelissä palasin nykyaikaan.


P.S. Pahoittelen, että blogini päivittyy harvakseltaan ja kommentteihinkaan en ole ajoissa vastaillut. Elelen jossakin ajankäytön myllerryksessä yrittäen samalla muistaa hetkien ja pysähtymisen ainutlaatuisuuden.