29.11.2012

Hetkisiä tästä päivästä.

Lumipilvet lienevät unohtaneen kaupunkini. Näin kuitenkin lumikatollisen auton. On hiljaista ja viileää. Tuuli kolisuttaa peltikattoa.

Kävelin puistossa, jossa ei näkynyt muita. Puisto kuin jäänne menneestä. Muistelin vuosia sitten lukemiani uutisia. Täälläkö joku surmattiin kirveellä. Vai oliko se sittenkin jossain muualla. Kuljin  hengenvaaran ohitse. Mikä lifistvara?

Kirpputorilta löysin itselleni farkut. Kauppahallista tuoretta leipää. Kaupasta kynttilöitä, kiiltokuvia ja jaffaa. Ja vähän muutakin.







Tunnustamisia.

Eskapismi Aaltoillen arjessa -blogista oli minua kunnioittanut tunnustuksella. Haastanut kertomaan kahdeksan asiaa itsestäni.  Kiitos Eskapismi. Olen pahoillani. Tämä blogimaailma on minulle edelleen niin vieras, että en osaa ja uskalla kahdeksaa ihmistä valita ja haastaa. Tunnustakaahan kaikki tämän lukevat jotain kommenteissa tai blogeissanne. Saatte kuitenkin kuulla kahdeksan satunnaista asiaa minusta.

Lapsena suurin toiveammattini oli museonjohtaja. Leikein museota ja halusin museoon. Museonjohtajaa minusta tuskin tulee mutta olen kylläkin opiskellut museoaineita ja museologiaa. En ole kylläkään koskaan ollut museossa töissä. Ainakaan vielä. 


Minulla on pulufobia. Ja höyhenfobia. Niin paljon kuin luonnosta ja eläimistä välitän. Ja linturetkelläkin on kiva käydä. En vaan voi sille mitään, että jos pulu tai höyhen tulee liian lähelle alan kiljua tai kutista tai panikoida tai...


Erilaiset teoriat ja teoreettiset kysymykset kiehtovat minua. Lueskelen yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän tunnustuksen tuloksena päädyin lukemaan substanssin käsitteestä.  Ja pohtimaan.


Kirjoittaessani sekoitan toisinaan m- ja p-kirjaimet. Niin koneella kuin käsinkin. Ala-asteella sain naurut luokalta kirjoitettuani luokan seinälle ripustettuun ryhmätyöhön erään linnun vatsan olevan munainen.


Tapasin mieheni ollessani kuusitoistavuotias. Siitä asti olemme yhdessä kulkeneet. 


Rakastan musiikkia. Melkein minkälaista vain. Niin rockfestarit kuin klassisen musiikin konsertitkin ovat minulle suuria elämyksiä.


Lapsena minulla oli kolme unilelua. Pupu, Kisu sekä Pessi-pesukarhu.


Olen ylittänyt erään sillan lukemattomia kertoja viimeisen kymmenen vuoden aikana. Opiskelujen ja työn vuoksi. Erään kerran lintu kakkasi minua uuden takin hihaan tuolla sillalla. Lopuksi pari vanhaa kuvaani tuosta sillasta.






-

28.11.2012

Kadutkin odottavat lunta.

Lumisade ei ole vielä saapunut tänne. Kadut ovat puhtaan harmaita.  Kuin odottamassa lunta. Toden totta, yhtä aneemisina ja utuisina kuin kuvassa. Ennen katu on ollut mukulakivinen, nyt kokoelma eri sävyisiä asfalttialueita. Päätäni ja niveliäni kolottaa kuten ennen lumisadetta tai ukkosta on tapana. Läheisen tehtaan savupilvi näyttää tuulen suunnan. 

Yllättävässä viimassa, yllättäen kuivilla kaduilla, jäätyneitä lätäköitä kummastellen kävelimme poikien kanssa ostamaan pienen sypressin. Isoa joulukuusta meille tuskin tulee, touhukkaan ryömijävauvan vuoksi. Viikonloppuna sentään löysin menneiden joulujen neulasia kirjahyllystä.





25.11.2012

Viitteitä lähestyvästä joulusta.

Kaupungilla joulunavaus. Joupukki saapui hevoskärryillään. En tiennyt, että on olemassa tulitaidetonttujakin. 

Kotona ripustin valot villiviiniin. Auringon paistetta ja vesisadetta samalla hetkellä. Nyt se tuskin merkitsee "taitaa tula kesä". Lupailivat lunta ja pakkasta pikkujouluksi. 

Eilen lapsi kirjoitti Joulupukille. Yön pimeydessä tonttu oli noutanut kirjeen. Meidänkin kiukaankin alla kuulemma asuu eräs. Itsekin luulin kuulleeni tontun. Tonttu olikin isänsä vanhaa norsuhelistintä heiluttava vauva.





23.11.2012

Teetä, neliöitä ja marketahdistusta.


Aina vaan pimeää ja tihkuista. Teetä, kahvia ja kynttilöitä kuluu. Nelivuotias on oppinut nauttimaan äidin kanssa tunnelmallisista aamuteehetkistä. Niiden aikana  pohditaan kaikenlaista. Ja haetaan ryömimään oppinut pikkuveli jostain, missä ei sopisi olla.

Sain yli kaksi vuotta kestäneen projektin valmiiksi. Äidin jämälangoista virkatuista isoäidinneliöistä kasatun peiton (noin 117X150cm). Uutta lankaa ostin yhteenliittämiseen. Tuolloin halusin tuollaista punaista, nyt ehkä jotain muuta. Päättelytyö vei suurimman ajan. 

Peitossa on muistoja monesta hetkestä. Kuten tuosta villasukastani, josta poikani teki keppihevosen päiväkodissa. Minulla on aina villasukat jalassa, ainakin syyskuusta huhtikuuhun. Olen hidas käsillätekijä. Tarvitsen sopivan tunteen ja tunnelman.

Tänään kävin pienimmän kanssa ahdistumassa isossa marketissa (perhemarket, automarket - miksi niitä nyt kutsutaankaan). Eivät ole paikkoja minulle. Ahdistun. Joskus muka pakko. Alkoi heikottaa. Imettävän ihmisen ikuinen nälkä. Sorruin pikaruokaketjun mättöön. Televisisossa pyöri amerikkalainen lääkäriohjelma, jossa puhuttiin miesten orgasmeista. Ajattelin, että tilannetaju on kateissa. Unohdin laukkuni rahapusseineen, kotiavaimineen ja kännyköineen pöytään. Onneksi huomasin parkkipaikalla. Laukkulöytyi sisältöinen. Hengähdin syvään. Liikaa ärsykkeitä tälläiselle mettänpökölle.

En osaa valokuvata sisällä. 



21.11.2012

Kuralauantai.

Ruskea päivä. Maailma oli kuin ruostunut. Lauantaina teimme kosteankalsean retken famulaan. Tihutti, mutta ulkoilimme. Lapsi halusi pallokentälle. Sen jälkeen sorsia katsomaan. Leikkipuistoon kaivurilla kaivamaan. Kotiin toimme kuraisen tenavan. Impulsiivisia hetkiä. 

Nyt on jo keskiviikko. Pian taas viikonloppu. 






19.11.2012

Kesä kuudessa kuvassa.

Kirjeitä Kartanonrouvalta blogin Kartanonrouva Elise muisti minua kesäisellä haasteella. Hmm. Kuusi kuvaa viime kesästä. Kamera ilmeisesti on lojunut lähinnä kaapissa, sillä niin kovin vähän kesäkuvia löysin.

Kesä meni vauvaa ihastellessa.


Retkeiltiinkin vähän. Kiitos kantorepun ja kantoliinan keksijöille. Manducan ansiosta saimme nauttia tihkusateisesta Isonevasta. Kiivettiin lintutorniin. Tihkusateesta huolimatta.



Mertakin käytiin haistelemassa. Heinäkuussa ja syyskuussa.


Ristiäisiäkin vietettiin.


 Metsää ihasteltiin pienellä muinaismuistoalueella.

Aurinkoisista päivistä pääsin todella nauttimaan vasta syksyn saapuessa. Anopin siirtolapuutarhamökillä  äitikin näki ötököitä.

Olen kovin tuore kasvo blogirintamalla. En rohkene ketään henkilökohtaisesti haastaa. Mutta kaikki blogilliset sivullani piipahtavat - tarttukaa haasteeseen! :)

15.11.2012

Maailma pisaroissa ja varjoissa.







Tänään olin ohikulkija, joka kiisi läpi kaupungin. Marraskuun aurinko teki maailmasta valojen ja varjojen leikkikentän. Vanhemman rouvan mitään häpeämättömään halveksuva katse kohti laitapuolia kulkenutta miestä sai minut säpsähtämään. Mistä nousee ylimielisyys? Mistä leuhkuus? Entä kateus?  Entä, entä... Pelkoa, hämääntyneisyyttä.

Tapasin ystävän lounaalla. Hernekeittoa ja pannukakkua kuten kunnon torstaina pitääkin

13.11.2012

Aurinkoinen väritiistai.

Se valoilmiö oli tänään taivaalla. Siitä huolimatta oli harmaata. Ennen hämärän tuloa mustat linnut valtaavat läheisen puiston. Sulassa sovussa naakat, mustavarikset, varikset ja toisinaan joku harakkakin. Yksi uskalikko päätti jäädä puuhun tarkkailemaan tilannetta toisten poistuessa paikalta autoja kavahtaessaan.

Naapuritalon edustalla saunakukka yritti unohtaa marraskuun.

Pienimmän kanssa olimme värikylvyssä. Aistimisen riemu välittyi minuunkin. Maailma tuntui olevan kaikenlaista nähtävää täynnä. Harmaaseen kietoutuneita värejä.





12.11.2012

Isänpäivästä myrskyyn.


Isänpäivän suklaakakusta tuli ainakin riittävän suklaisaa. Lapsi intoili kakun päälle satavasta pölysokerilumisateesta. Päivä meni leppoisasti kotona. Leikittiin, pelattiin afrikantähteä, isä sai käydä vesisateessa lenkillä.



Sateinen päivä muuttui öiseksi myrskyksi. Mikäli myrskyt lisääntyvät, tarvitaan leveämpiä sänkyjä. Pelokkaat vauva ja nelivuotias nukkuivat vanhempiensa kainaloissa vauhdikkaasti. 

10.11.2012

Nearingien Hyvä tapa elää.

Isäni kaivoi minulle jokin aika sitten kirjahyllystään Scott (1883-1983) ja Helen (1904-1995) Nearingin opuksen Hyvä tapa elää. Isä on usein tyrkyttämässä kirjojaan. Hän on niitä haalinut vuosien varrella melkoisen määrän. Mutta koska minullakin on jo aikamoiset keot kirjoja, olen monesti joutunut kieltäytymään. Niin ihania kuin kirjat ovatkin, ei tämän hetkiseen kotiimme mahdu. Mutta tämän opuksen huolein, sillä takakannen tekstin perusteella teos vaikutti mielenkiintoiselta ja tämänhetkisiin haavemietteisiini sopivalta. Teksti takakannessa lupaa:


"Scott Nearing oli hippi ennen hippejä, radikaali ennen radikaaleja, yksinäinen kasvissyöjä lihansyöjien joukossa. Yliopistoelämässä tapahtunut dramaattinen käänne ohjasi hänet 20-luvulla vaimonsa kanssa farminomistajaksi Vermontiin ja myöhemmin Maineen. Hän alkoi maanmiehensä Thoreaun tavoin viettää luonnonläheistä elämää ja kehitellä edelleen vallankumouksellisiksi leimattuja filosofisia aatteitaan terveemmästä ja yksinkertaisemmasta tavasta elää. Nyt, lähes 90 vuotiaana, Scott Nearing on amerikkalainen legenda jo eläessään, suuri vanhus, jonka kukoistava farmi on vuosittain tuhansien totuudenetsijöiden pyhiinvaelluspaikka. Ja hänen kirjansa bestseller sanan parhaimmassa merkityksessä: ajatuksia kipinöivä, herätteitö antava aforistinen teos."


Isälläni on alzheimerin tauti ja välillä hän on nykyisin kovin sekava eikä aina tunnista. Siksi hämmästyin suuresti, että hän tämän kirjan osasi kaivaa esiin, tarjota minulle todeten kevyesti siteeraten, että "Teillä kun on  tämänsuuntaisia ajatuksia ja haaveita". No, haaveitahan meillä on, mutta en tiennyt isäni niin selvästi niistä olevan perillä. Olen toki maininnut hänen läsnäollessaan, että talo ja kasvimaa olisi haaveissa. Ja onhan meillä kaikenlaisia kirjoja lojunut. Mutta en uskonut isäni niin olevan kärryillä. Kaipa meillä on jokin yhteys.

En tiedä miksi isälläni on tälläinen kirja. Kuluneisuudesta päätellen sitä on luettukkin. Isä toki on koulutukseltaan akrologi ja ennen häntä esi-isät vuosisatojen ajan maata viljelleet. Suvun tila jäi rajan taakse sotien jälkeen. Isän isä kaatui sodassa. Isä, isän veli ja äiti asettuivat pientilalle Länsi-Suomeen, mutta maailman muuttuessa tilallisen elämä muuttui sukumme menneisyydeksi. Minä olen viettänyt lapsuuteni rivitalossa. Onkohan side maan viljelemiseen kuitenkin geeneissäni...

Englanninkielinen alkuteos Living the Good Life. How to Live Sanely and Simply in a Troubled World on julkaistu vuonna 1954. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 1974.  Nearingin maallemuutto tapahtui vuonna 1932 suuren lamakauden aikoihin.



Olen nyt päässyt kohtaan Toimentulon tasoittaminen. Oudon ajankohtaiselta kirjalta tämä vaikuttaa vuosikymmentenkin päästä. Samoista asioista on nytkin jotkut kirjoittaneet. Idealistista tekstiä, mutta niinhän tällaiset tuppaavat olemaan.

Ei minusta aivan nearingmaisen omavaraiseksi olisi. Vaikka löytäisin kuinka paljon luonnonkiviä, tuskin kykenisin rakentamaan kivitaloa. Ja kahvinostamattomuuskin tuntuu tällä hetkellä kaukaiselta ajatukselta. Siitä huolimatta hyvää ja innostavaa luettavaa. Kyllä minä sen omaksi tarpeeksi riittävän palstan vielä haluan. Ja kellarin. Ja ja. Jospa  aloittaisin pienistä askelista ensin. Niissäkin riittää opittavaa.

Viikonloppuun ja isänpäivään.

Viikonlopuksi taivas on jälleen saanut pilvipeitteen. No, johan tuossa aurinko parina päivänä ehtikin pilkahtaa. Marraskuisen viileitä aurinkopäiviä.

Vilukissaa viluttaa. Villasukat  jalassa yötä päivää. Ostin uuden villatakin. Pysyy vauvan maitopaari lämpimänä ja helposti tavoitettavana.




Leppoisaa isänpäiväviikonloppua! Meillä isää tervehdittiin herkuilla jo eilen. Saa mutustella juustoa ja pähkinöitä läpi viikonlopun. Muu lahjonta suoritetaan isänpäivänä.

7.11.2012

Maailmassa monta niin ihmeellistä asiaa.


Kun minä olin pieni, tykkäsin kuunnella ja laulella "Ihme ja kumma" -laulua. Maailma tuntui silloin niin ihmeelliseltä. Ja sitä se on vieläkin. Nelivuotiaani ei perusta ihmejakummasta, mutta ihmettelee ja kummastelee maailmaa senkin edestä. Kysymyksiä satelee.  Vastauksiin pyydetään täsmennyksiä. Tuntuu, että ääh en minä osaa. En minä tiedä. Eksistentiaaliset kysymykset  saapuvat villasukkien laiton äärelle. Ja välipalapöytään.



"Ensimmäiset ihmiset olivat varmaankin astronautteja", totesi tuo yksi päivä. Vaikka on kuullut niitä "oikeaksikin" väitettyjä selityksiä. Hiirten ja kissojen alkuperä on toistaiseksi vielä tuntematon. Onneksi ruisleipä sentään maistuu.

5.11.2012

Eivät ainoastaan.

Ne eivät ole vain nappea ja lankakerien loppuja. Ne ovat muistoja. Sitä villasukkaa käytin silloin. Tuo nappi on mummun paidasta.